Blogi antoi odotuttaa itseään. Pitkään. Ja vielä vähän enemmän.
En vain millään löytänyt sille aikaa. Tai jos löysinkin, nousi rimakauhu. Teenkö yksityisestä julkista tai julkisesta yksityistä? Paljastanko liikaa itsestäni ja elämästäni vai paljastanko liian vähän? Miten olla tarpeeksi kiinnostava? Miten edetä, jos haluttaa kirjoittaa enemmän arkipäivän asioista eikä niinkään työhön linkittyvistä jutuista? Entä miten löytää näistä arkipäivän asioista sujuva silta työelämän haasteisiin, teemoihin ja ajankohtaisiin keskustelunaiheisiin?
Yksinyrittäjän arkinen työpäivä on täynnä valintoja. Pähkäilyjä. Lähteäkö verkostotapahtumaan vai jäädä kotiin soittelemaan uusasiakaspuheluita? Jos siis verkostoituminen on ylipäätään mahdollista eikä kyseisenä päivänä ole uusasiakashankinnan ohessa välttämätöntä tehdä muita ”varsinaisia” töitä – eli esimerkiksi vetää tai suunnitella koulutusta, käydä asiakasneuvotteluissa, palaveroida / parantaa maailmaa yhteistyökumppaneiden kanssa. Toki nykypäivänä myös verkostoituminen on täyttä työtä.
Pähkäily johtaa usein siihen, ettei saa kunnolla tehdyksi mitään. Kuten oli käydä tämän blogin kanssa. Silti pähkäilyn maailma on kiehtova. Kaikki mahdollisuudet ovat vielä avoinna, yhtään mahdollista ovea ei ole vielä suljettu. Eihän elämän ylipäätään pitäisi olla liian järkeistettyä ja vakavaa! Kuten ei tämän blogin kirjoittamisenkaan. Tietyssä määrin myös pähkäilyn maailma on mielekästä, siedettävää ja hallittavissa. Kun mitä tahansa voi vielä tapahtua eikä tulevasta ole vielä tietoa. Wislawa Szymborskan sanoin:
Tarraan elämää kiinni terälehdestä:
pysähtyikö se? kuuliko se minua?
Unohtiko se edes hetken ajaksi,
edes tämän kerran – minne se on matkalla.
Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan mietteitäni!
i
i